Surullista

Olen ihan maassa. Pikkuinen undulaattini Toi, kuoli.
Se oli sairastellut jo päivää ennen, istua nyhjötti orrella höyhenet pörröllään. Laitoin lämpölampun toiselle puolelle häkkiä ja sinnehän Toi meni heti istumaan, ehdinkin jo hetken ajatella että oltaisiin jo voiton puolella ja pikkuinen tulisi kuntoon. Mutta ei.
Pikkuinen sinnitteli sairashäkissä puoli päivää, ja oma turhautumiseni vain suureni kun en voinut mitenkään auttaa. Pipetillä sain vähän vettä juotettua Toille mutta siemeniin unduni ei koskenut. Täytyy vain toivoa että loppu ei ollut tuskallinen, epäilen että keuhkoputkentulehdus oli sairauden syy. Oireet ainakin tasmäsivät.
Masentavaa.
Se, toinen undulaattini, on aivan hämmentynyt, ja varmasti ihmettelee miksi on yhtäkkiä yksin.
Tarkoituksenani on hankkia hetimmiten uusi kaveri Se lintuselle, parvilintujahan ne ovat ja mikäpä parempaa seuraa kuin toinen lintu.


R.I.P
Toi, 3 v.
?- 23.2.2009

Läimi mua hanskalla ja kutsu mua pikku polleksi.

Jopas tämä köyhyys sapettaa. Eikä se ole pelkästään se että ei ole rahaa, vaan se että tuntee itsensä täydeksi jarrujäljeksi yhteiskunnan ja lähipiirin kuvaannollisissa kalsareissa. "joo emmä nyt voi lähtee kun on vähän kehnosti nää talousasiat, kuulostaa kyllä kivalta." Hävettää kun ei pysty osallistumaan tai lähtemään johonkin oman rahapussin voimin. Ja sitten se " kyl mä voin sulle jotain lainata, maksat sitten joskus." Miten sitä selittäisi toiselle että ei se kannata, se olisi vaan lisää velkaa mikä pitää maksaa jokus poiskin. Ja luultavasti myöhässä.
Toisalta, mikä olisi parempaa nöyryyden opiskelua, kun pitää ostaa viidellä eurolla ruokaa viikoksi. On vain hyväksyttävä että enempää ei ole. Elossa pysyy vähemmälläkin, pussi perunoita riittää pitkälle.
Ja aina kun rupean kieriskelemään liikaa itsesäälissä, muistutan itseäni sillä että tarvittaessa saan ruokaa äidiltä. On paljon ihmisiä jolla asiat on paljon huonommin.
Ja silti, välillä sitä saa itsensä kinni pyöriskelemästä itsesäälin pissaisessa hiekkalaatikossa. Olen huomannut, ihan oikeasti, että siitä saa loppujen lopuksi ihan hienoa viihdykettä itselleen kun muutta itsensä mielikuvassa noin 4 vuotiaaksi.
Siinä, polvillaan kosteassa hiekassa, parkumassa kovaan ääneen, punaiset ulkohaalari ja kurahousut hiostavina ja massiivinen pipon tupsu on tihkusateesta kastunut ja sen paino vetää pipoa silmille. Hiekka tarttuu räkäislle poskille pipon asentoa korjatessa, lapaset ovat kostean nahkeat ja haisevat märän villan ja kakan sekoitukselta.
Pissattaa.
Olen jäänyt tappiolle pitkien neuvotteluiden jälkeen siitä kenellä on käyttöoikeus parhaimpiin lapioihin ja hiekkamuotteihin, ja tappio on karvas.
Mutta onneksi jossain vaiheessa, pääsee takaisin sisälle, joku pyyhkii naaman ja antaa mehua sekä kaurakeksin.
Pienet ilot suuria odotellessa.

Päätös, jos olen yhtä huonossa jamassa vielä kesällä, ajelen pääni, sivelen itseni mudalla ja leikin perunaa.

Holy asscrackers Batman, it's valentines day!

Ystävänpäivä melkein minulta unohtui kun meni nukkuessa koko päivä, unirytmi on tosi kohdillaan. Tosin eipä tule muutenkaan mitään tämän suuntaisia päiviä kamalasti ns. juhlistettua tai viettettyä, koitan ajatella että ystävänpäivä on joka päivä. Tosin siinä on se vika että se jää usein ajatuksen tasolle. Pitäisi olla parempi ystävä ihmisille.

Pitäisi olla parempi ihminen ylipäätään.

Olen miettinyt paljon ystävyyttä ja ihmis-suhteita tälläviikolla, ehkä siksi että kolmen tutun tapaaminen viikossa on normaaliin verrattuna paljon. Ensimmäinen vierailuni kohdistui Tiian pienen perheen luokse, ja voin sanoa että kun joku pieni hauska ihmistaimi tulee syliin istumaan ja haluaa että luen kirjaa hänelle niin... Sanotaanko nyt näin että lämmitti pölyistä kikkaretta jota sydämekseni sanotaan.


Toinen oli vanha tuttava, jota oli ihan mukava nähdä kahvittelun merkeissä, kävelimme pitkin kaupunkia ja juttelimme sarjamurhaajista ja omituisista ja yököttävistä jutuista mitä on netissä surffatessa tullut vastaan, eli aika normaaleita keskustelun aiheita tämän tyypin kanssa.

Selkeästi terapeuttista kertoa mitä sairaimpia juttuja mitä päässä velloo ja sitten saada vastaukseksi että: " No hyi! Mut ei toi viel mitään! kuulitsä tästä tyypistä jolla...."
Ahh en ole siis ainoa joka kelaa näitä juttuja.


Kolmas tapaamiseni viikolla olikin siskopuoleni, olikin kulunut jo vuosi viime näkemisestä, ja juttua tietysti riitti. Kävimme kahvilla ja itiksen stoan galleriassa kritisoimassa tauluja ja tietysti koko aika jutellen, sovimme näkevämme seuraavan kerran vähän useammin kuin kerran vuodessa.

Yllätysbileet

Olen vieläkin ihan pöllämystynyt että ystäväni päättivät pitää mulle oikeat yllätys synttäribileet. Oltiin Hellun kanssa sovittu pelkästä simppelistä illanvietosta jonkun pelin ja sapuskan kera, höpötystä jne. Saapuessani paikanpäälle on kämppä hämäränä, sitä hetken ihmeteltyäni lötkäisen itseni soffalle ja Helena menee avaamaan keittiön oven ja porukkaa tömistelee halaamaan ja onnittelemaan. Aivan Mahtavaa! lahjaksi :Lahjakortti filmifriikkiin!

Ruoka ja booli oli herkullista ja mässäiltyämme pelasimme muutaman erän sanaselityspeliä huumorismielellä sekä buzz tietämyspeliä joka myös sai meidät hekottelemaan.

Suuremmoinen päivä kertakaikkiaan. Mulle jäi niin iloinen mieli kun sai nähdä tuttuja naamoja pitkästä aikaa ja pitää leppoista hauskaa.

lets party muthafuckas!

hehhehehhh.

Olen hiukan hilpeä.

20 ja jotain.

Hmm. Kivaa täyttää vuosia kun silloin saa kakkua. Erittäin hyvää valkosuklaa puolukka kakkua. Muutenkin meni rauhallisesti ja leppoisasti maanantai posliinimalauksen parissa illalla ja kotiin päästyäni aloitin taas vaihteeksi neulomaaan vihreisiin kenkiini sopivia säärystimiä ( niin 80 lukua, tiedän!) tyylitajuni haisee kuin viikonvanha silakan persus. Täytyy vaan toivoa että niistä tulisi edes jotenkin kivat että voisi kylmässä kulkea hameen kanssa. Omituista olla vaihteeksi hyvällä tuulella, kenties helpottamassa ainainen möllötys. (surullisen ärtynyt 24/7)

Tällä hetkellä viihdykkeenä:



Kirja: Running with Scissors; a memoir by Augusten Burroughs



Nyt soi: Unkle, war stories



Restless



Well I'm all restless but I don't care
You don't like me much, well me neither
You go me, my, ma, like you're some kind of God
You live like someone trippin' on the same one you lost

I'm in you, you're on me
i'm in you, you're on me


Got this sinking feeling, so if I sing it it's true
There ain't no habit that I will not defend
If it comes back well I will not resend
I'm broken, house broken
Now you on the mend


I'm in you, you're on me
Those who pay, will just pay it again
Never beginning nor a jewel at the end
Rip me from the breakage and solvents
Taking over, I'll just take what you got


I'm in you, you're on me
I'm in you, you're on me

You're the truth, I do believe
I'm in you, you're on me
Easy


Gonna follow the light to the love
Gonna follow the light to the love (*8)


Well I've gone restless, I don't care
I got fifteen bucks worth of savoir faire
You wanna step in my way you won't step again
I just break it, I just bend, I resend

Tyhmyys maksaa.

Viisikymppiä. Viisi, perkeleen kymppiä koska olen niin tampio että en nähnyt siirtokehoituskylttiä joka nökötti tienposkessa suht näkyvillä.

Sain siis pienen vitutuskohtauksen katsahtaessani ikkunasta ulos ja huomatessani että autoani ei näy missään.Varastettu, saatana!

Ja siellä, vähän kauempana kolistelee aura-auto jonka luokse juoksen, aavistellen jo asian todellisen laidan... ne vittu siirtänyt mun auton. Käsiä heilutellen koitan saada auramiehen katseen kohdistumaan itseeni ja tivaan leppoisasti autoni kohtaloa. Auramies ei tiedä.

Toiveekas katseeni lankeaa syyllisen peräväloihin, Siirtoauto on tekemässä kadun päässä syntistä työtään, corollaa kiskotaan lavalle.

Kipitän lumikasojen keskellä pikaisesti kulttijohtajan ohjastaman tuomion välineen luokse, tarrautuen sivupeiliin ja hengästyneesti mongertaen kysyn pikkuiseni olinpaikkaa. Missä? Oi missä se On?!

Kohteliaasti kohmeiset käteni poistetaan sivupeilistä ja saan profetian autoni maallisesta leposijasta.

Valheita! Petosta! Pyörittyäni mainitulla kadulla etsimässä näkymättömäksi muuttunutta kärryäni kuin persustaan matolla hinkkaava koira, luovutan pettyneenä ja käännyn kohti kotia, kurkistellen lähikaduille, etsien turhaan. Matkalla takaisin ehdin jo laskeskella aikamäärää mikä menisi puhelimessa asian selvittelyyn kunhan kotiin asti pääsisin, kun kulman takaa, aivan eri paikalla mihin minut oli neuvottu, minua tervehtii tuttu näky. Kumitassuinen kolinakipponi. Tuulilasinpyyhkijässä repsottaa keltainen tarralappu muistuttaen siirron maksullisuudesta ja epäonnistumisestani ihmisenä.

Ajan taloyhtion parkkipaikalle vannoen tulevaisuudessa kunnioittaa mahtavia Aurajumalia ja uhrata pari kanaa mustassa messussa parantaakseni mahdollisuuksia saada parempi parkkipaikka jos en saa autoa kotipihaan.

Viisikymppiä. Perkele.