Tyhmyys maksaa.

Viisikymppiä. Viisi, perkeleen kymppiä koska olen niin tampio että en nähnyt siirtokehoituskylttiä joka nökötti tienposkessa suht näkyvillä.

Sain siis pienen vitutuskohtauksen katsahtaessani ikkunasta ulos ja huomatessani että autoani ei näy missään.Varastettu, saatana!

Ja siellä, vähän kauempana kolistelee aura-auto jonka luokse juoksen, aavistellen jo asian todellisen laidan... ne vittu siirtänyt mun auton. Käsiä heilutellen koitan saada auramiehen katseen kohdistumaan itseeni ja tivaan leppoisasti autoni kohtaloa. Auramies ei tiedä.

Toiveekas katseeni lankeaa syyllisen peräväloihin, Siirtoauto on tekemässä kadun päässä syntistä työtään, corollaa kiskotaan lavalle.

Kipitän lumikasojen keskellä pikaisesti kulttijohtajan ohjastaman tuomion välineen luokse, tarrautuen sivupeiliin ja hengästyneesti mongertaen kysyn pikkuiseni olinpaikkaa. Missä? Oi missä se On?!

Kohteliaasti kohmeiset käteni poistetaan sivupeilistä ja saan profetian autoni maallisesta leposijasta.

Valheita! Petosta! Pyörittyäni mainitulla kadulla etsimässä näkymättömäksi muuttunutta kärryäni kuin persustaan matolla hinkkaava koira, luovutan pettyneenä ja käännyn kohti kotia, kurkistellen lähikaduille, etsien turhaan. Matkalla takaisin ehdin jo laskeskella aikamäärää mikä menisi puhelimessa asian selvittelyyn kunhan kotiin asti pääsisin, kun kulman takaa, aivan eri paikalla mihin minut oli neuvottu, minua tervehtii tuttu näky. Kumitassuinen kolinakipponi. Tuulilasinpyyhkijässä repsottaa keltainen tarralappu muistuttaen siirron maksullisuudesta ja epäonnistumisestani ihmisenä.

Ajan taloyhtion parkkipaikalle vannoen tulevaisuudessa kunnioittaa mahtavia Aurajumalia ja uhrata pari kanaa mustassa messussa parantaakseni mahdollisuuksia saada parempi parkkipaikka jos en saa autoa kotipihaan.

Viisikymppiä. Perkele.