Läimi mua hanskalla ja kutsu mua pikku polleksi.

Jopas tämä köyhyys sapettaa. Eikä se ole pelkästään se että ei ole rahaa, vaan se että tuntee itsensä täydeksi jarrujäljeksi yhteiskunnan ja lähipiirin kuvaannollisissa kalsareissa. "joo emmä nyt voi lähtee kun on vähän kehnosti nää talousasiat, kuulostaa kyllä kivalta." Hävettää kun ei pysty osallistumaan tai lähtemään johonkin oman rahapussin voimin. Ja sitten se " kyl mä voin sulle jotain lainata, maksat sitten joskus." Miten sitä selittäisi toiselle että ei se kannata, se olisi vaan lisää velkaa mikä pitää maksaa jokus poiskin. Ja luultavasti myöhässä.
Toisalta, mikä olisi parempaa nöyryyden opiskelua, kun pitää ostaa viidellä eurolla ruokaa viikoksi. On vain hyväksyttävä että enempää ei ole. Elossa pysyy vähemmälläkin, pussi perunoita riittää pitkälle.
Ja aina kun rupean kieriskelemään liikaa itsesäälissä, muistutan itseäni sillä että tarvittaessa saan ruokaa äidiltä. On paljon ihmisiä jolla asiat on paljon huonommin.
Ja silti, välillä sitä saa itsensä kinni pyöriskelemästä itsesäälin pissaisessa hiekkalaatikossa. Olen huomannut, ihan oikeasti, että siitä saa loppujen lopuksi ihan hienoa viihdykettä itselleen kun muutta itsensä mielikuvassa noin 4 vuotiaaksi.
Siinä, polvillaan kosteassa hiekassa, parkumassa kovaan ääneen, punaiset ulkohaalari ja kurahousut hiostavina ja massiivinen pipon tupsu on tihkusateesta kastunut ja sen paino vetää pipoa silmille. Hiekka tarttuu räkäislle poskille pipon asentoa korjatessa, lapaset ovat kostean nahkeat ja haisevat märän villan ja kakan sekoitukselta.
Pissattaa.
Olen jäänyt tappiolle pitkien neuvotteluiden jälkeen siitä kenellä on käyttöoikeus parhaimpiin lapioihin ja hiekkamuotteihin, ja tappio on karvas.
Mutta onneksi jossain vaiheessa, pääsee takaisin sisälle, joku pyyhkii naaman ja antaa mehua sekä kaurakeksin.
Pienet ilot suuria odotellessa.

Päätös, jos olen yhtä huonossa jamassa vielä kesällä, ajelen pääni, sivelen itseni mudalla ja leikin perunaa.